Päiviä maaliskuussa (2009)

Joensuun kirjallisuusseminaari
Kuvan ja sanan suhteesta
19.9.2009

Aioin kesällä kieltäytyä alustuksestani. Kun sellaisen lupaa, pitäisi määritelmien ja merkitysten olla selviä. Mutta kun eivät ole!

Kuten näette en perunut puheenvuoroani.

Otan siis täyden vastuun siitä että puhun kuten teen kuvataiteilijan työtänikin; kaukainen päämäärä tiedossa kävelen tuntemattomassa metsässä, huhuilen edellä kulkeville, kuuntelen kaikuja, kompastelen kivikossa.

Kolmivuotias Merimari tekee piirtämistä tai kirjoittamista muistuttavaa jälkeä paperille ja puhuu koko ajan. Hän sanoo että työn nimi on Kirjutusta ja Tutkamaa.

Ystäväni Anja sanoi että lapsena hänestä kaunokirjoitus näytti Taiteelta, oli siis jollain tavoin kaunista ja hienoa.

Kuulin lapsuudessani kotona usein kiehtovia sanoja Lainhuuatus, Maahankinta, Lohkominen ja Jyvitys.

Tiesin niiden merkitsevän jotakin maanmittaukseen liittyvää, mutta minulle niissä oli ääntä, kuokka ja ruokaa.

Olen kuunnellut Charles Aznavouria, Edith Piafia, Amalia Rodriguesia ja Cesaria Evoraa kuin "lääkkeenä", eikä ole haitannut vaikka en ole juuri mitään ymmärtänyt sanojen merkityksestä. Lääke on toiminut vaikka lääkkeen sisältö on ollut hämärä.

Itäsuomalaisena ihmisenä olen tottunut siihen että ihmiset puhuvat kielikuvin ja tehostavat lauseitaan. Tätini sanoo olevansa ite(päinen ) kuin sian takajalat. Äiti sanoi joskus meille neljälle lapselle että pyöritään kuin sikopahnan linkku tai että nyt tuo juoksee kuin päätön kana tai katsoo kun Pekkanikin silmä.

Ennen kirjoitustaitoa ihmiset uursivat, hakkasivat tai maalasivat viestejään kallioon, saveen, lyijylle, papyrukselle tai pergamentille. Hieroglyfit, nuolenpääkirjoitus tai kiinalaiset kirjainmerkit näyttävät niiden merkityksiä tuntemattomalle kiehtovilta kuvilta ja merkeiltä. Tutkijalle niistä voi avautua esimerkiksi veronkantoa koskevia tietoja tai rakkauskirjeitä.

Saamani japanilaisen sinetin jälki on kaunis punainen pyöreä kuva. Kun tiedän sen esittävän puuta sinetin merkitys muuttuu. Se on kuva jonka syvempää merkitystä en edelleenkään tiedä mutta se on

Kuva jolla on Nimi.

Kuva ja sana ovat samaa sukua ja juurta. Miten niiden suhteesta saisi selvää? Piirtävätkö sanat mieleen kuvaa?

Synnyttävätkö kuvat mieleen sanoja ja sanat kuvia ?

Ovatko kuva ja sana kietoutuneet toisiinsa kuin tanssissa, tai kuten muratti puunrungolla?

Voin puhua sanan ja kuvan suhteesta nojaten vain omaan kokemukseeni kuvataiteilijana, yrityksiini liittää kuvaa ja sanaa samanvertaisina materiaaleina töihini.

Sukelsin kysymykseen miten oikein olen kuvan ja sanan suhteen kanssa kamppaillut. Päädyin siihen että olen edennyt työssäni aikalailla alitajuntaisesti. Hiiviskellen hämärässä metsässä, kuin en olisi voinut luovuttaa, koska saalis houkutti.

Alustuksen aihe tuntuu nyt vahvimmin pohjautuvan kohdallani erääseen lyhyeen hetkeen Göteborgin Konstepidemin vierasateljeessa kuumana kesänä 1995. Minut ja tyttäreni sekä vieraanani ollut ystäväperhe oli kutsuttu residenssissä työskentelevän keraamikon työhuoneen pihalle illanistujaisiin paikallisten taiteilijoiden kanssa. Mukana oli myös nuori taiteilija Jenni joka päivätöikseen kulki moottoripyörällä tsupparina vieden jostakin jonnekin röntgenkuvia. Pääsimme käymään hänen työhuoneeseensa. Hän näytti pieniä vesivärimaalauksiaan, niukkoja ja minusta intensiivisiä teoksia. Hän sanoi niitä selittäessään usein: How to say...-Olen sen tapaamisen jälkeen tehnyt paljon töitä pohjautuen tuohon how to say- peruskysymykseen. Kysyä / ei nimetä / rajata. Kuinka sanoa eikä käyttää sanoja.-

Yli kolmekymmentä vuotta sitten uursin pohjoisessa autiomajalla tuohenpalaselle merkkikielisen kirjeen. Lähetin sen kirjekuoressa. Kaiversin löytämälleni laudanpalalle melan muotoa ja aallonviivaa, tein puupiirroksen. Ehkä minulla ei ollut riittävästi sanoja tai oikeita sanoja, kuvat ja merkit tulivat ulos helpommin.

Tyhjä paperi tai pohjustettu laatta on mykkä, hiljaa. Kun täytän pintaa, antaen mennä, kuitenkin jollain tavoin sivellintä tai piirrintä ohjaten ja kuunnellen, sanoja, sanavyöryjä ja lauseita virtaa vauhdilla esiin. Niitä on juostava pakoon jos aikoo antaa kuvan syntyä.

Kirjoitin 30.5.09: Kun teen kuvaa, erityisesti jos maalaan vesiväreillä tai tussilla, sanat eivät ehdi muodostua samaa tahtia kuin kuva mutta niitä tulee koko ajan, sisältä. En sano sanoja ääneen mutta kirjoitan ne useimmiten ylös kun kuva on valmis. Olen myös terapiaopinnoissani oppinut olemaan "kuvan äärellä", antanut sen puhua, ollut kirjurina kuvan puheelle.

Silloin kun tussi leviää tai akvarelli on muotoutumassa olen hiljaa, mukana, seurailen sitä, yritän antaa mennä mutta pidän kiinni ohjaksista ja määräilen jos osaan.

Silloin kuva pakenee sanoja, on nopeampi.

Kirjoitin 19.3.09 Grassinassa:

Siveltimen liikuttaminen paperilla on koko ajan keskustelua itsen kanssa, sisäistä puhetta, kieltä.: Kuinka vapaa voin olla? Voinko antaa mennä? Mitä haluan? Mitä nyt? Lopetanko nyt? Onko työ valmis? Ääntä ei kuulu, sanat eivät tule paperille, tulee siveltimen liike, kuva.

24.3.09: Teen kuvaa. Sanoja, lauseita ja ajatelmanpätkiä syöksyy päähäni. Jos saan niistä jonkun kiinni ennen kuin katoavat kun työ on valmis, voin kirjoittaa niitä kuvan alle tai paperin taakse muistiin. Sanoista voi tulla myös kuvan nimi. Joskus koko homma alkaa kirjoittamista muistuttavasta liikkeestä paperilla, hapuilusta, paperin kosketuksesta. Onko se kuvaa vai kirjoittamista? Tilan täyttöä, paperin valtaamista, kosketuksen hakua aloittamiseen. Intuitiivista, epäloogista, hyvin tärkeää.

Katselen Biblioteca Medicea Laurenzianan La forma di libro- Kirjan muoto- nimisessä näyttelyssä savitaululle, papyrukselle, vahaan tai metalliin kirjoitettuja tekstejä. Minulle ne ovat kuvia koska en tiedä mitä tekstit merkitsevät. Kauniita merkkejä, jälkiä ihmisestä.- todellisuudessa ne voivat olla arkista asiallista asiaa, kalentereita, virallisia papereita, luetteloita tai mitä hyvänsä.

Grafiikkaa tehdessä oma prosessini sanan ja kuvan suhteen on vähän erilainen kuin maalaamisessa. Metalligrafiikka on monivaiheista. Tauot antavat aikaa miettimiseen ja työn muuttamiseen. Kuvaa voi muokata melko pitkään eli kamppailulle on tilaa.

Siinä kamppailussa on kysymys myös paitsi värien suhteista myös siitä kumpi on vallalla, pinta vai viiva, tausta vai taustan päälle painettu. Molemmat ei eivät voi olla yhtä painavia, että kuva toimisi.

Kirjoitus, merkit ja sanat ovat kulkeneet mukana kuvieni takana, vieressä, seassa ja osana kuvia - kuin taustana tai pinnantäyttäjänä.

Taiteilijakirja on teos joka osaa paeta määritelmiä. Se on syntynyt 1900-luvun alussa ja elää voimallisesti edelleen. Marcel Duchamp määritteli taiteilijakirjan sellaiseksi jonka taiteilija on tehnyt tai jota taiteilija sellaiseksi sanoo. Professori Yrjö Sepänmaan mukaan taiteilijakirja on moniaineksinen kokonaisuus jonka pääjuuret ja kiinnikkeet ovat kahtaalla: ensiksi kirjallisuudessa ja kirjassa mutta vielä vahvemmin kuva- ja veistotaiteessa.

Biblioteko-ryhmän jäsen kuvataiteilija Marja Purto sanoo että taiteilijakirjalla on vapaus löytöretkiin, valikointiin, korostuksiin, näkökulmiin, zoomauksiin, epäjärjestykseen, anarkiaan, kaaokseen...ja että taiteilijakirja on leimautunut kirjan ideaan ja kirjalliseen kulttuuriin, mutta vapaa osoittamaan jotakin sellaista mitä ei ehkä muuten voi ilmaista.

Toinen taiteilijakirjaryhmän jäsen Silja Ahola kirjoittaa että löytömateriaaleilla, vaikkapa kierrätyspisteestä löytyneellä alumiiniprofiililla, vanhalla kirjalla, peilin sirpaleella, monotypialaatalla tai vedospalasella on kaikilla ollut mahdollisuus uuteen elämään uudessa yhteydessä.

Kuvataiteilija Leena Nylander luonnehtii omalta osaltaan taiteilijakirjaa näin: taiteilijakirja -enemmän paperia kuin sanoja, enemmän paperin olemusta kuin kuvan viestiä. Siinä se kyyhöttää kuin peiliin tarttunut hahmo. Juuri minua läpikotaisin.

Biblioteko-ryhmän neljäs jäsen kuvataiteilija Arja Valkonen-Goldblatt sanoo että materiaali voi tuoda teokseen tarinan. Hän kirjoittaa: kun työskentelen taiteilijakirjojen parissa, kerron tarinaa. Samanaikaisesti luen ja kirjoitan ilman sanoja.

Taiteilijakirja on siis melkoinen kokonaistaideteos: ainakin käsityötä, kirjansidontaa, muotoilua ja kuvanveistoa. Siinä ovat mukana myös uuden luomisen, tuhoamisen, muuntamisen ja yllätyksellisyyden elementit. Se on koettavissa ja useimmiten kosketeltavissa, useimmiten ei luettavissa.

Kuvan ja sanan suhteesta en saa määritelmää aikaiseksi mutta tällä hetkellä ajattelen että sitä kuvaa ehkä parhaiten koko ajan muotoutuva tanssi. Tai se voi olla kuin taistelu, myös jonkinlainen väittely...

Päätän alustukseni kuvasarjaan grafiikan töistäni kahdeksankymmenluvusta uusimpiin töihini.

Kirjoitin peilikirjoituksella runon tai ajatuksen suoraan laattaan, 80-luvun alku.

Linnut palaa vedet pauhaa kumpa uudistuisin kuin puu työssä Huhtikuu, viittaus Kirsti Simonsuuren runokirjaan työssä Pariisi ja teksti Aamulla kolmekymmentakaksi astetta pakkasta. Koirat louskuttavat kylällä illalla revontulet läimähtelevät työssä Kevät

Kysymys oli eräänlaisesta ajatusten tai tunteiden kuvittamisesta, ja kuvallisesta päiväkirjasta

- Eeva Tikan ja minun yhteistyö ( graafikoiden ja runoilijoiden sekä kirjailijoiden yhteistyöprojekti)- ensin tein kuvan Eevan runoon, sitten hän runon minun kuvaani..

Kirjoitin omia päiväkirjamerkintöjä , pieniä runonpätkiä tai ajatelmia vedosten alle, Espanja-työt 1983

Kuumuus syövyttää

auringon valo

syö värit

Palmunlehti heilahtaa

varjo kalkkiseinään

Aallot lyövät

Hiekkarantaan

Unet alkavat

tulla taas

Etsaus & runo 1986 (ennen toisen lapsen syntymää)

Kivut lisääntyvät, tihentyvät, aika

on lähellä

tämän jälkeen en ole sama

emme ole samat

vilja kypsyy

vesi jäähtyy

olen raskas, raskaampi

hitaasti liikun ajassa eteen, taakse

Kuvataide on... 1988 (kirjoitettu Tanskassa)

T.M oli kysynyt kirjeessä minulta tiesinkö kirjaa kuvataiteesta, siis mitä kuvataide on. Mieleeni ei tullut suomenkielistä kirjaa aiheesta, vain Milan Kunderan Romaanin taiteen muistin. Innostuin itse miettimään asiaa. Kirjoitin suurinpiirtein umpimähkään ja epäjärjestyksessä kovalla vauhdilla ylös laatalle mitä mieleeni tuli kuvanteosta.

Kuvataide on jäljen jättämistä olemassolon rekisteröintiä vallan käyttöä?energian siirtoa, uskoa jatkuvuuteen...

Leikin tekstillä painamalla sen moneen kertaan paperille, hävittäen merkitystä

1994 työt Ennustus III, Sotalaulu ja Maanmittarin tytär

Työtapani oli sellainen että asetin pohjustetun laatan lattialle ja aloin täyttää sitä piirtimellä. Joskus aloitin keskeltä laattaa ja kirjoitin esimerkiksi elämäni tärkeiden paikkojen ja ihmistennimiä tai laulujen sanoja, täyttäen systemaattisesti laatan. Joskus tein merkkejä ympyrän muotoon laatan täyteen. Joskus kirjoitin arkista päiväkirjaa peilikuvana, joskus luettavana jolloin teksti vedoksessa kääntyi peilikuvaksi. Saatoin täyttää pintaa myös jonkinlaisilla omatekoisilla karttamerkinnöillä. Lahtökohtani oli pinnantäyttö.Yritin päästä kontrollista irti. Yritin päästä kiinni johonkin uuteen myös kuvanteossa. Merkitystä ei ollut sillä miten päin laattaa katsoi. Teksti ja merkit olivat lopullisessa vedoksesa kuin taustakuoroina, yleensä niitä ei voinut lukea koska ne olivat peilikuvia. Edelleenkään en tiedä tarkkaan miksi niin tein ja teen.

Äänisen kalliopiirrokset olivat vaikuttaneet vuodesta 1993 asti.

To Be, Synnytyskertomus, Osa kertomusta, Jatkan siitä mihin jäin. nv.2001

Käytin töissä omaa synnytystodistustani, Juokse sinä humma -laulua ja omaa tekstiäni Kun minä synnyin. Kirjoitin myös päivittäin laatalle lauseita kuten ...